Kognitio ja dialektiikka ovat ihmistieteitä ja tutkimuskohde on ihminen ja yhteiskunta, se osoittaa tarkastelun puitteet; ajattelun ja yhteiskunnan lainalaisuudet.
Esitän ja pohdin tässä artikkelissa miten yksilön ajattelun lainalaisuuksia sovelletaan myös perheeseen, yhteisöihin, talouteen, taiteisiin, informaatioon, politiikkaan valtioiden kehitykseen jne.
Ajankohtaamme 2026 liittyy voimakas dystopioilla johtaminen ja maalailu. Yhteiskunnallisten turvaelementtien alas ajamisesta on tehty politiikassa jopa ihanne.
”Säästämisestä” yhteiskunnallisessa sosiaalitoimessa, terveydenhuollossa, jopa eläkkeiden leikkaamisesta on tehty politiikassa kilpailu ja tavoite.
Utopiat, yhteisen hyvän tavoittelu ja esiin nostamien, on leimattu lapselliseksi haihatteluksi, joka on irti todellisuudesta, niin kuin ei sitten dystopiat – uhkapuheet - politiikassa olisi.
Dystopian sotarumpua paukutetaan voimalla ja ihmisiä vakuutetaan, miten yhteiskunnallinen talous on asetettava palvelemaan militarismia ja sotaa.
Palkkatyö on siirrettävä palvelemaan asetuotantoa ja asekauppaa, siviilituotannon ja hyvinvoinnin sijaan.
Kaikki liikkuu. Materia eli yhteiskunta ja ihminen on ikuisessa liikkeessä. Aineellisen ympäristömme liikkeen lainalaisuuksia on helppo havaita ja asettaa elämänsä niiden vaatimuksiin.
Talvella on karvalakki ja huopikkaat käytännöllisemmät kuin kesäisissä oloissa.
Ajattelumme on korkeimmin järjestäytyneen materian muoto, jolla on erityiset lainalaisuudet, verrattuna fysiikkaan, kemiaan, biologiaan, vaikka se - kykymme ajatella - perustuukin näiden varaan.

Wikipedia kertoo meille asiasta seuraavaa : ”Kognitio (< lat. cognosco, 'havaita, tunnistaa' < kreik. γνώσις ’tieto’) on kognitiiviseen psykologiaan ja kognitiotieteeseen kuuluva käsite, jolla tarkoitetaan niitä mielen ilmiöitä joita voi kuvata tai selittää erilaisen tiedon ja tietojen käsittelynä.
Väljemmin ymmärrettynä kognitio tarkoittaa tietokykyyn liittyvää ajattelua tai korkeampia henkisiä toimintoja, ilman informaatiokonnotaatioita ja sulkematta pois emootioita tai havaintokykyä...”

Minulle käsite dialektiikka on oppi kehityksestä – muutoksesta. Sen perusta on vastakohtien yhteys ja taistelu. Ajattelussa joudumme tekemään joka päivä valintoja.
Kehitys on ensisijaisesti (meidänkin) materian itseliikuntaa. Ajattelussamme tapahtuu vähitellen muutoksia, ja kun mitta tulee täyteen, teemme muutoksen. Tämä muutos on laadullinen.
Kehittyessä jätämme vanhan ajattelun - elämän ja uutta tulee tilalle. Kasvussamme nousemme korkeammalle tasolle verrattuna aikaisempaan.
Kehityksemme ei kuitenkaan ole suoraviivaista ”nousua”, vaan ristiriitaista, edistymistä ja taantumista.
Kuitenkin ajan myötä, vuosien vaihtuessa, huomaamme kasvaneemme ja kehittyneemme uuteen vaiheeseen ihmisenä. Tarkastelussamme voimme havaita viikkojen, vuosien ja vuosikymmenien kehittyksen - spiraalimme.
Voidaan ehkä nähdä, miten tämän hetken vastakohdat, tulevaisuus ja menneisyys edellyttävät toisiaan, muodostaen elämänpiirimme tilan, missä teemme arkipäivän ratkaisumme.
Wikipedia johdattelee meitä dialektiikkaan seuraavasti: https://fi.wikipedia.org/wiki/Dialektiikka

Yritän selittää näkemystäni kuvien avulla. Kuvassa on neljä pääsektoria.
Toisiinsa yhteydessä ovat menneisyytemme ensimmäinen sektorimme ja sitä vastakkain leikkauspisteessä on toinen sektorimme, tulevaisuutemme.
Viisautta on katsoa yhtä paljon taaksepäin, kuin eteenkin päin - tulevaisuuteen. Edessämme voi olla kuohupää. Jos katsomme kokemuksiamme taaksepäin, niin kuohu tietää karikkoa edessämme, joka on syytä kiertää. Historia opettaa ihmistä.
Nyt, olemme tässä sektoreita leikkaavassa pisteessä.
Nämä ovat ne sektorit, jotka havaitsemme ja joiden informaatio on käytettävissä, tehdessämme suunnitelmia, arvioita ja päätöksiä arkipäivänämme.
Havaitsematon ja havaittu todellisuus ovat kolmas ja neljäs sektori. Havaittu ja havaitsematon, kummatkin vaikuttavat meihin, tahdomme sitä tai emme. Ne ympyröivät meidät.
Arkipäivänä ja yleensä tarraudumme elämässä ja eniten käytämme energiaa edessämme olevaan sektoriin, havaittavissa olevaan informaatioon. Neljäs elämämme sektori on alitajuntamme, unemme ja etiäiset mitä emme voi itsellemme selittää, vaikka nekin ohjaavat arkipäivän ratkaisujamme.
Kuten tarkkasilmäinen lukija on huomannut, käytän mieluummin käsitettä informaatio kuin tieto. Mielestäni olisi parempi puhua informaatioyhteiskunnasta, kuin tietoyhteiskunnasta, samoin informaatiteknologiasta, kuin tietokoneista.
Saamastamme ja hankkimastamme informaatiosta voidaan sitten vakavilla tieteellisillä lähestymistavoilla ja metodeilla muokata ehkä jopa tieteellisin kriteerein tietoa.

Menneisyytemme on totta, elettyä elämää, eikä sille voi enää tehdä mitään.
Menneisyydestä olemme saapuneet tähän hetkeen. Siinä olemme kasvaneet ja kehittyneet sellaisiksi ihmisiksi, mitä olemme nyt. Menneisyys – eilinen on se perusta, miltä jatkamme elämämme purjehdusta. Eilinen, toimemme ja työmme ovat luoneet meidät ja osaamisemme. Muisti ja muistot menneestä kertovat ja opettavat meitä ja onneksemme jotkut asiat loputa unohtuvat.
Arvokkaita kokemuksiamme ovat onnistumiset elämässä, niistä voimme oppia ja ammentaa paljon.
On myös työn tuloksia, päiväkirjoja, valokuvia ja muita dokumentteja, mitkä tukevat muistiamme. Muistamme elämämme tärkeät henkilöt, jaetut kokemukset, törmäykset ja keskustelut heidän kanssaan. Nykyään meillä on käytössämme henkilökohtaisia valokuvia ja digitaalista informaatiota. Uskomukset, teoriat ja ideologiat ovat myös muokanneet meitä ja maailmakatsomustamme. Tärkeitä elementtejä ovat omaksutut arvot, moraali ja eettiset näkemyksemme.
Oma menneisyytemme haipuu avaruuden mustiin aukkoihin ja pimeään energiaan, mutta olen varma, että sieltä me ihmiskuntana tulemme. Meillä ei vain ole vielä laitteita, eikä menettelyjä, millä asian voisi nähdä ja todistaa. Mutta on meillä kuitenkin historian tieteellinen tutkimus, jolla silläkin on rajansa.

Uusi päivä ja tämä hetki on nyt käytettävissämme, mielenkiintoinen uusi saamamme mahdollisuus.
Utopiat ja dystopiat edessämme vaikuttavat elämänpurtemme komentosillalla tekemiimme päätöksiin. Komentosillalla oleminen tarkoittaa, että meillä on jo suhteellinen itsenäisyys tehdä elämäämme koskevia päätöksiä – ainakin lähihetkiin ja tunteihin ulottuvia.
Utopian seireenit houkuttavat meitä ja dystopian näkyvät ja pinnan alla olevat ja havaitut karikot vaikuttavat suunnitelmiimme ja tavoitteisiimme.
Valitsemme reittisuunnitelmamme tavoitelleen suotuisia tuulia, yrittäen välttää karikot ja havaitut akan pyörteet.
Pidemmällä päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien edessä – jopa näkyvän horisonttimme takana näkyy tavoittelemamme seuraava majakka ja jo lopulta kotisatama, tai unelmiemme paratiisi.
Vanhan purjehtijan mielikuvaa käyttäen reittisuunnitelma muodostuu kartastamme, majakoista, sektoriloistoista, linjatauluista ja pienemmistä merimerkeistä.
Joskus kun uskallamme ajattelussamme tuntemattomille vesille, siellä ei noita varusteita ole, vaan olemme omillamme.

Todellisuus, realiteetit ja välttämättömyydet ovat se aineellinen perusta, mikä vaikuttaa elämäämme lopulta ratkaisevasti, vaikka emme aina havaitse sitä tai halua tunnustaa.
Kasvuympäristömme, perimämme ja geenimme ovat psykofyysinen perusta, millaisiksi ihmisolennoiksi olemme kehittyneet. Todellisuus on elämämme ehto, mitä emme pääse pakoon.
Todellisuutta ja perustaamme on se taloudellinen ympäristömme ja sen liike, asemamme ja suhteemme siinä.
Kuulummeko työnihmisten luokkaan ja mikä on suhteemme pääoman, määrää syntyessä saamamme perintö. Tietysti siirtymiä asemassa on myös konkreettisessa elämässä.
Todellisuus ja talous ovat jatkuvassa liikkeessä, emmekä voi varmuudella ennustaa, mihin asemaan se meidät saattaa. Tulevaisuutemme ja menneisyytemme on meille havaittavaa heijastusta, elävää kuvaa ympäröivästä, eletystä ja tulevasta objektiivisesta todellisuudesta.
Ympäristömme todellisuus olemisen toinen puoli on havaitsematon, mitä emme täysin koskaan ymmärrä, saati hallitse. Tosin täältä virtaa jatkuvasti informaatiota, oikeaa ja väärää. Joskus puhutaan tässä yhteydessä kohtalosta tai johdatuksesta.
Havaitsemme ja tunnustamme nämä elämän realiteetit, mutta kaikkea emme voi havaita. On olemassa havaitsematon todellisuus, mikä muokkaa elämäämme, meistä ja omista tavoitteista tai päätöksistä riippumatta.
Taloustiede, sen klassikot ovat löytäneet yhteiskunnallisia lainalaisuuksia, joiden huomioiminen ei ole huono ihmisen elämässä, eikä ihmiskunnan kannalta.
Tutkimus ja tiede ovat ystäviämme, jos otamme ne huomioon elämässämme. Ne auttavat meitä hahmottamaan paremmin arkielämässä havaitsematonta todellisuutta.

Alitajunta on sektori, joka ei ole normaalisti hallinnassamme ja mihin on mahdotonta vaikuttaa omalla tahdolla. Se on unien maailma. Kannamme sitä fyysisesti, biologisesti ja henkisesti. Se on kuitenkin tietoisen päätösvaltamme ulkopuolella. Itseymmärrys auttaa joitakin meitä lopulta ymmärtämään omaakin luonnettamme.
Jos tästä tulee mieltä ja elämää hallitseva sektori, niin voi näyttää, ettemme toimi enää ”terveen” ihmisen tapaan?

Kysymys ja käsitteet suhteessa todellisuuteen, kognitiivinen dissonanssi ja dialektinen ristiriita lähestyvät toisiaan. Kysymys kuuluu kuvaavatko ne ajatteluamme ja toisiaan, hieman eri aikana ja tulokulmasta tulleina?
Onko kysymys samasta asiasta, missä ihminen käy keskustelua - väittelyä itsensä ja muiden kanssa? Harkintaa ennen valintaa ja päätöksen tekemistä.
Kognitiivisesta ristiriidasta, utopioiden ja dystopioiden kamppailusta, en pysty, enkä halua nyt sanoa tämän enempää, mutta esittelen käsitykseni dialektisesta ristiriidasta ja teoriasta kehityksestä.

Mikä panee meidät liikkeelle, valitsemaan, tekemään jotakin? Arkiset ratkaisumme ja tarpeemme, vastuu itsestämme, perheestämme ja muista vie meitä eteenpäin.
Onko utopiamme - unelmamme ja dystopiamme - pelkomme vastakohtia, jotka edellyttävät toisiaan, muodostavat ajattelussamme yhteyden, joiden ratkaiseminen panee meidät valitsemaan tekemään jotakin?
Muotia on ollut puhua myös uhista ja mahdollisuuksista.
Tapahtuuko liike - kehitys vähitellen asia, tunti, päivä ja viikko kerrallaan, kunnes olemme päässeet viimein tavoitteeseemme ja asiat on ratkaistu?
Lopulta voimme katsoa taaksepäin ja todeta, että valitsimme reittimme oikein vaiko väärin. Voimme katsoa eteenpäin, miten edetä ja edessämme on taas uudet seuraavat utopiat ja dystopiat ja niiden muodostama ristiriidat.
Muistelen marxilaisen filosofian opintojani viisikymmentä vuotta sitten, mitä sanottiin dialektiikasta; ”Dialektisella ristiriidalla tarkoitetaan vastakohtia, jotka edellyttävät toisiaan, muodostavat ykseyden, taistelevat toisiaan vastaan ja samalla sulkevat toisensa pois.
Oppi ristiriidasta paljastaa liikkeen ja kehityksen lähteen. Se todistaa että liikunnan ja kehityksen syy on oliossa itsessään – itseliikuntana.”
Tässä yhteydessä pohdittiin myös antagonistisia ristiriitoja, mutta myös ei-antagonistisia ristiriitoja, joiden käsittely ja ratkaisu voi olla mahdollista sulautumisella ja kompromissilla.
Vastakohdat kehittyvät ja liikkuvat jatkuvasti. Vastakohdat ovat olemassa kunnes toinen tuhoutuu, tällöin olio katoaa – siitä kehittyy uusi.
Kevään kukka kasvaa siemenestä, kasvattaa juuriston, oikaisee vartensa ja tarjoaa elämänsä kukan. Kukan varisevat siemenet kieltävät tämän ja valmistautuvat talven jälkeen aloittamaan elämänsä uutena nuoruutensa kesän kukkana.